Näin on uusi ja uljas toko-urakin potkaistu taas käyntiin. Olen viimeksi vakavissani tokoillut silloin, kun Geri oli pieni pallero, joten tässä on kyllä ohjaajalla opettelua taas, ja myös koiralla, joka on oppinut NOME -juttuja hinkatessa, ettei se nyt ole niin justiinsa... Onneksi meillä on loistava kouluttaja (onnistuneet oravannahkat, ainakin minun puoleltani). Ensimmäinen kontaktikerta on takana ja havaitsin kolme asiaa: a) Gerissä on intoa ja potentiaalia b) ohjaaja on jäykkä paska c) ohjaajalla on toivoa, jos vähän kuuntelee ja keskittyy (kouluajoilta tuttuja puutteita). Eli eiköhän se tästä, kun päästään toistamaan ensimmäisiä kotiläksyjä. Pitää ottaa lunkisti vaan ja toistaa juttuja joka päivä vähäsen, niin edistystä on pakko jossain vaiheessa tapahtua. Oppilasta ei kyllä innokkuuden puutteesta voi syyttää. Geri on siitä ihana otus, että sillä on hirmuinen halua oppia, joten toistoja voi tehdä kerralla ihan reippaasti, eikä tarvitse kyllä välissä kauheasti motivoidakaan, mutta namipalkkaa on todennäköisesti pakko käyttää, että asiat menevät nopeammin päähän.

Ensi lumi saapui tokoilun myötä ja se on herättänyt nelijalassa monenlaisia tunteita: loska on hirveää, pakkaslumi on ihanaa, näin lyhyesti paketoituna. Noutojuttuja ollaan tehty edelleen tosi harvakseltaan. Otan välillä metsälenkille damin pari mukaan ja tiputtelen niitä matkan varrelle. Sitten seuruutan jonkin matkaa ja lähetän hakemaan. Elämä on kuitenkin pääasiassa ollut töitä ja lenkkeilyä näinä syksyn ankeina aikoina. Pikkujoulukausi toi meille tällä viikolla muutamana päivänä mukavaa vaihtelua, eli: vieraita. Geri käyttäytyy tuttujen vieraiden seurassa entistäkin tollerimaisemmin, eli se käy kyllä moikkaamassa kaikki häntä heiluen, mutta viihtyy sen jälkeen mieluiten omissa oloissaan. Tai minun lähelläni. Nimenomaan minun, se on ollut erityisen korostettua tässä taloudessa sen jälkeen, kun palasimme minilomalta Berliinistä: Geri ei edes metsälenkeilläkään irtoa kauas minusta. Jos metsässä rasahtaa, se kyllä jää tuijottamaan, muttei lähde tutkimaan rasahduksen aiheuttajaa. Tai jos nenään leijuu haju, se kyllä kovasti haistelee ilmaa, muttei lähde mihinkään. En oikein tiedä, pelkääkö se, että katoan johonkin sillä välin vai mikä post juoksu syndroma sitä oikein vaivaa, mutta melko selkeäksi on käynyt, että olen pop ja minun lähelläni on tosi cool. Saapa nähdä, onko tämä pysyvä olotila vai joku tilapäinen mielenhäiriö.