Omistajan Moldovan matka on vihdoin ohi ja paluu arkeen sujunut nukkuen ja sohvalla rötväten. Melkoista neukkueksotiikkaa oli matka paikoitellen pullollaan, mutta hengissä selvisin eikä turistiripulikaan päässyt yllättämään (minua, siis). Tulin kotiin perjantain ja lauantain välisenä yönä, kesken Gertsun unien, ja se otti minut vastaan silmät ristissä, tuskin edes tajusi, kuka ovesta sisään astui. Lauantaiksi koiruus pääsi tutulle tädille hoitoon. Sunnuntaina koitti vihdoin pitkästä aikaa meidän kahden oma aika: käytiin parin tunnin metsälenkillä ja Geri oli kyllä melkoinen ilopilleri ja haastamassa minua leikkiin vähän väliä. Iltapäivä nukuttiin sohvalla yhdessä kasassa.

Tänä aamuna palattiin normaaleihin rutiineihin. Puin päälleni treeniliivin ja sujautin sen taskuun noutajahihnan, mikä sai aikaan villiä hännän heilutusta. Käveltiin aamulenkillä läheiselle puistoalueelle ja lämmiteltiin ensiksi nome-seuraamisella hihnassa ja ilman hihnaa dameja pujotellen. Sen jälkeen treenattiin tuskaista osiota: ohjausta damille, eli ohjausta niin, että mennään juuri sille damille, jolle ohjaaja osoittaa, ei sille, joka näyttää sillä hetkellä houkuttelevimmalta. Kaikki meni ok, kun välimatka oli lyhyt. Varmaankin Gerin oli helpompi havannoida, mille damille osoitin. Se meni niin hyvin, että pidensin vähän välimatkaa ja vein dameja kauemmas toisistaan. On se kyllä kumma, miten treeni vaikeutuu sillä siunaamalla sekunnilla. Ja miten sinnikkäästi Geri yrittää mennä sinne, minne itse haluaa. Vaati taas suhteellisen tiukkaa kovistelua, että se lopulta uskoi, että kannattaa kuunnella. Loppu meni paremmin. Ohjaajalle pinnat siitä, ettei hän hermostunut! Lopuksi otin muutaman helpon eteen -ohjauksen ja viimeisen häiriödamilla vaikeutettuna. Se yritti ensin lähteä häiriödamille, mutta uskoi kerrasta. Hohhoijaa.