En tiedä, voinko tarpeeksi itseäni ruoskia Laitilan NOME-leirin ykköspäivän lopputuloksesta: koska en tajunnut ilmassa leijuvia merkkejä - tai oikeammin, näin ne kyllä ja mietin pariinkin otteeseen itsekseni, ettei kannata kauaa jatkaa, mutta jatkoin silti - sain luoduksi tilanteen, jossa Geri kieltäytyi itse lopulta tekemästä enää mitään. Se oli näin jälkikäteen ajatellen yksinkertaisesti niin väsynyt, ettei pää kestänyt enää. Olin joutunut motivoimaan sitä jo kerran pitkähköllä linjalla suht vaikeassa maastossa tai ainakin paljon vaikeammassa kuin mitä olemme harjoitelleet. Motivointi auttoi ekalla kerralla ja fiksu ohjaaja olisi sen jälkeen kiittänyt koiraansa vuolaasti ja vienyt sen lepäämään. Minä, idiootti, en tuota tajunnut (vaikka se mielessä kävikin) ja seuraavan Geri jätti kesken eikä motivointikaan enää toiminut, ainakaan sen jälkeen, kun minulla meni hermot.... Sekin aivan turhan takia. Harmittaa aivan vietävästi, koska Geri teki tosi hienoa työtä koko raskaan päivän keväthelteessä ja molempien suuhun jäi lopulta paska maku, kiitos ohjaajan typeryyden. Päivän suoritus oli nuorelta ja varsin kokemattomalta koiralta tosi upea suoritus. Linja on Gerille tosi haastava harjoitus, se tuli selväksi jo talvella ja olemme sitä pikku hiljaa yrittäneet hioa. Onneksi Geri ei lopultakaan ole moksiskaan hermostumisistani. Se halusi kantaa damia heti perään, kun kahdestaan parantelimme välejämme rauhallisessa paikassa. Tänään kävin ostamassa vihkon, johon alan kirjata treenejämme ja tuntemuksiamme. Ehkä sitä kautta opin paremmin tuntemaan, milloin Gerille riittää.

Kun näin jälkikäteen pohtien uskallan väittää, että Gerin totaalinen hyytyminen lauantai-iltapäivänä oli seurausta pääasiassa henkisestä ylikuormituksesta. Se halusi itse kantaa damia, kun heti perään olimme kahdestaan ja ylijännittävä tilanne oli ohi. Sitä ei tarvinnut edes tarjota, eli se käyttäytyi, kuten se aina käyttäytyy nähdessään kädessäni damin. Sama normaali-Geri löytyi sunnuntai-iltapäivällä, kun totaalihyytymisen jälkeen vein sen kokonaan toiselle puolelle Tulejärveä ja tehtiin pieni lenkki ihan kahdestaan vaan. Sehän paineli pitkin metsäpolkua kuin ohjus, vailla huolen häivää! Tämä siis sen jälkeen, kun se laahusti perässäni eikä halunnut seurata (mikä sekin on sen mielestä keskimäärin aika kivaa puuhaa).

Nome-leiri oli Gerille tosi rankka kokemus, paljon rankempi kuin mitä tajusinkaan. Kotioloissa se saattaa olla treenin jälkeen väsynyt, mutta seuraavana päivänä pirteä oma itsensä. Laitilassa sikamaisen lämmin sää, kymmenet uudet vieraat koirat, huoneen jakaminen Tiinan, Toivon ja Onnin kanssa, intensiivinen treenaus ja lepääminen suljetussa kevythäkissä olivat sille yksinkertaisesti liikaa. Ensimmäisenä yönä se nukkui todella vähän, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä alkuyöstä jo paremmin (ainakin tuhinasta päätellen), mutta päivisin se ei osannut relata. Kun jätin sen kevythäkkiin ja menin esimerkiksi syömään, se jäi istumaan ja tuijottamaan perääni, ja kun palasin syömästä, se istui edelleen samassa asennossa. Sunnuntaina minun oli pakko jättää treenaaminen kokonaan väliin, kun koiraparka oli niin puhki. Se ei jaksanut edes seurata, kun iltapäivällä tehtiin pientä nome-tokoilua!!? Ei huvittanut, ei jaksanut, ei pystynyt. Nyt se on nukkunut käytännössä eilisillasta asti koko ajan. Vähän on ilme piristynyt lepäämisen myötä. Tänään ei olla käyty ulkonakaan kuin asioimassa, eikä mennä. Levätköön nyt, kun kerran voi. Tollerileiriä varten minun on keksittävä jokin suunnitelma B, jokin varma lepopaikka (esim. auto), jossa Geri todellakin lepää. Se tarvitsee rauhallisen tutun paikan. Olemme alustavasti sopineet, että jaan huoneen Krissen ja Hilman kanssa, joten ehkä voin ottaa käyttöön yhden varman keinon: Geri viereen nukkumaan.