Viikko mökillä lapsiperheen kanssa oli pienelle tytölle mieleen. Geri ja pian 2 -vuotias Santtu kulkivat kuin paita ja peppu mökin pihaheinikossa, välillä Geri edellä, välillä Santtu. Geri oppi noutamaan päättömän vinkukanan korkeasta heinikosta. Tyttö katsoi hienosti, minne suuntaan kana kulloinkin lensi ja pomppi sitten perään riehakkaasti. Geri jaksoi paikantaa vinkukanaa minuuttitolkulla, jos se ei heti sattunut tulemaan eteen. Löydön varmisti kanan "viiink, viiiink" -ääni ja sen jälkeen Geri porhalsi heinikosta polleana ja toi kanan hienosti jalkojen juureen. Geri pääsi myös uimaan, joka aiheutti tuttuun tapaan varsinaiset pentuhepulit. Olimme varanneet koiralle mökille mukaan muutaman herkullisen oikean luun ja huomasimme pian, että koiramme osaa myös kaivaa ja haudata luita pihamaalle. Se kulki luu suussa ja siirteli sitä piilosta toiseen, kuono mustana ja häntä onnesta heiluen.

Paluu kaupunkiin tiesi Gerille paitsi ansaittua lepoa, myös tylsiä hihnalenkkejä. Pari päivää on mennyt mielenosoituksellisten paikalleen jämähtämisten, perässä lampsimisen ja tilapäisen apaattisuuden merkeissä. Huvittavaa oli myös Gerin reaktio sydänystävä-Bosseen, kun eilen aamupissalla törmäsimme toisiimme. Bosse oli kasvanut hurjasti sitten viime näkemän ja sekös Geriä tuntui jurppivan, sillä enää Bosse ei niin vaan kaatunutkaan, kun sitä sivusta vähän töni ja tuuppasi. Geri yritti aikansa vanhoja bossenkaatotemppujaan, mutta oli lopulta luovuttaa. Jos Geri olisi osannut, se olisi varmaankin polkenut jalkaa turhautuneena. Onneksi Bossella oli pelisilmää ja se välillä antoi Gerin voittaa, vaikka todellisuudessa tytöllä ei näyttänyt olevan toivoakaan irlanninsetteriuroksen kaatamisessa.