Noutotreenit ovat jatkuneet samalla rutiinilla. Pieniä noutoharjoituksia ja damin kantamista olemme päivittäin tehneet pienissä pätkissä. Edelleen innostus on suurta ja nykyään Geri tietää jo lenkkipolulla tietyt kohdat, joissa dami saattaa ilmestyä. Silloin se alkaa vilkuilemaan minua ja selkäreppua, syöksähtelee ja tulee takaisin toiveikkaana.

Gerin läheisyydenkaipuu on ekojen juoksujen jälkeen vain lisääntynyt. Se on todella huvittava: toissapäivänä katselimme ystäväni kanssa läppärin ruudulta ohjelmaa ja istuimme vierekkäin tavallisilla tuoleilla. Geri tuli jalkojeni väliin istumaan ja tuijotti minua anovasti. Lerppu omistaja antoi periksi ja antoi sille luvan hypätä syliin. Se makasi lopulta meidän molempien sylissä selällään, ketarat kohti kattoa ja nukkui tyytyväisenä täristen. Varsinkin, jos se on joutunut olemaan päivällä pidempään yksin, se on ihan mahdoton kyljessä roikkuja: kulkee perässä kämpässä paikasta toiseen ja kun istun alas, se käy makaamaan niin, että joku kohta koskettaa minua. Ja voi sitä onnea, jos se pääsee kanssani nukkumaan: se makaa koko yön kyljessä kiinni, pää kaulalla tai mahan päällä, kainalossa tai reidellä. Ihan uskomaton tyyppi:D

Ahnekin tuo tyttö kyllä edelleen on, joten sen toheloidessa palkatta jättäminen on tehokasta toimintaa. Onneksi Geri on (ainakin tähän mennessä) ollut kummallisen kuuliainen, joten tiukkoja otteita on tarvittu yllättävän vähän. Eilen illalla se tosin sai omenan, jota se söi, kunnes tajusi, että ihmiset syövät jotain muuta. Se tuli kuikuilemaan, joten otin omenan siltä pois. Sen jälkeen se makasi korvat luimussa ja vilkuili roskista kohti. Taisi tajuta, ettei olisi kannattanut. Hah!