Sama pää kesät talvet, tai sitten tämä on keski-iän dementiaa... Joka tapauksessa, onnistuin viime viikolla kolmen päivän sisällä hukkaamaan sekä Gerin kaulapannan, että talutushihnan, Sorlammen metsiin. Ensimmäinen jäi johonkin (?) lyhyen treenin jälkeen, hihna jäi, kun menin pari päivää edellisestä etsimään pantaa... Uskomatonta, mutta totta. Syytän kaikesta kurjaa ilmaa ja marraskuun pimeyttä. Päähän tässä sekoaa, kun ei valoa kunnolla näe!

Ammatinharjoittajan onni on kylläkin se, että pystyy suunnittelemaan työpäivänsä välillä sen mukaan, milloin on valoisaa, niin pääsee koiran kanssa kunnon lenkeillekin, jopa viikolla. Marraskuu on pimeydessään kyllä oikeasti masentava. Tosin lunta satoi viime viikon alussa edes vähän. Siitä iloitsi ainakin Geri, joka riekkui metsälenkeillä, kieri lumessa, heitteli sitä kuonolla ilmaan ja juoksi sekopäisenä ympäriinsä. Tänä aamuna metsä olikin sitten taas yhtä mutavelliä, mikä ei tainnut olla kivaa kummastakaan.

Ankeasta kaamoksesta huolimatta olen tiukasti pitänyt nyt kiinni siitä, että Geri saa kantaa vaakkua 2-3 kertaa viikossa. Kotitreenit pimeässä syysillassa ovat hauskoja, juoksemme peräkanaa ympäri asuntoa (huoneesta toiseen juoksemalla kun voi tehdä lopulta koko ympyrän): minä menen herkkujen kanssa edellä, Geri viipottaa variksen kanssa perässä:D

Lomaa odotellessa.