Emäntä voi syyttää itseään siitä, että koirasta on tullut läheisriippuvainen ressukka, joka kulkee perässä ympäri yksiötä ja järkyttyy ajatuksesta, että on jäämässä yksin. Merkit olivat näkyvissä, mutta jos ei tajua, lopputulos on nakerreltu kenkä, mutusteltu paita ja retuutettu villasukka. Se on paljon koiralta, joka ei ole tähän asti ollut milläänsäkään yksinolosta eikä muutoinkaan ole koskenut tavaroihini, vaikka silmä olisi välttänyt. Geri on tottunut yksinolija, se on viettänyt kiltisti 7-8 tuntia yksin, nyt sille on liikaa kahden tunnin ero emännästä. Kun olen kotona, se haluaa olla koko ajan ainakin näköyhteydessä minuun, mutta mielellään kosketusyhteydessä. Se viihtyy sylissä ja mahan päällä makaamassa. On tietysti hirmuisen hyvä, että koira pitää omistajastaan niin kovasti, mutta tätä en kyllä halunnut. Ja pahinta on, etten pysty hillitsemään tunteenpurkausta, joka seuraa, kun huomaan, että se on repinyt kengästäni nauhat irti ja järsinyt kantapäätä... Tiedän, etten saisi suuttua, eihän se parka ymmärrä, miksi olen vihainen ja kauhistuu entisestään... Minun on harjoiteltava itsehillintää. Ihan todella.

Positiivista tässä asiassa on kylläkin se, että tajusin asian suht äkkiä. Onnekasta on myös se, että Geri on perinyt isältään ilmeisen kovan pään, joten luulisi, että pienellä sääntöjen tarkistamisella ja perinteisillä lähtöharjoituksilla päästään ongelmasta eroon. Jestas, kun on vaikeaa, muuten, pysyä tiukkana, kun toinen tulee viereen istumaan ja katsoo lempeästi silmiin. Tai, kun lähtee käymään pyykkituvassa ja tulee takaisin kotiin, ja toinen odottaa eteisessä ja pitää leikkiä välinpitämätöntä. Tai, kun makoilee lattialla ja lukee kirjaa, ja toinen käy makaamaan viereen ja laskee pään kaulalle, eikä saa rapsuttaa.

Mutta pitää nyt pysyä vaan tiukkana, muistaa säännöt itse ja erityisesti hillitä itsensä, vaikka se söisi parhaan talvitakin ajankulukseen...